"Sydän hakkaa, hengitys on pinnallista" – toinen valmennuspäivä alkoi virittyneissä tunnelmissa.

Sosiaalityöntekijöiden toinen valmennuspäivä Libanonissa alkoi tuttuun tapaan hetkeen pysähtymisellä ja yhteyden luomisella. Täällä työskentelyn alku on harvoin ennustettavissa. Koskaan ei voi tietää, millaisista olosuhteista osallistujat saapuvat paikalle. Tällä kertaa ilmapiiri oli jännittynyt ja levoton.
Useampi osallistuja kuvasi oloaan seuraavasti: "Sydän hakkaa", "hengitys on nopeaa", "on vaikea keskittyä".

Pelko, huoli ja epävarmuus olivat vahvasti läsnä. Moni saapui paikalle myöhässä. Osa viivästyi liikenteen vuoksi, osa aamulla tapahtuneen drooni-iskun takia. Eräs osallistuja kertoi, että hänen asuinrakennuksessaan Ein El Hilwehin pakolaisleirissä oli alkanut edellisenä iltana aseellinen yhteenotto, joka jatkui läpi yön. Leiristä ulospääsy viivästyi myös tarkastuspisteen ruuhkaisuuden vuoksi. Tämä on monen Libanonissa asuvan palestiinalaisen arkea.

Liikkumisen rajoitukset ja jatkuva huoli omasta, läheisten ja asiakkaiden turvallisuudesta ovat osa jokapäiväistä elämää. Leireihin kulkemista on viime kuukausina kiristetty entisestään.

Kun pääsimme aloittamaan, ryhmän vireystila alkoi hiljalleen tasaantua.
Päivän teema nousi osallistujien tarpeista: miten sota on vaikuttanut työhön ja omaan hyvinvointiin. Reflektointi avasi tilaa erilaisille tunteille ja nosti pintaan muistoja aiemmista kriiseistä ja konflikteista. Sodan aikana monet osallistujat olivat auttaneet työssään ihmisiä, jotka olivat joutuneet jättämään kotinsa. Moni sosiaalityöntekijä oli itse samassa tilanteessa. Se teki työstä erityisen kuormittavaa.

Aamun tapahtumat ja yleinen epävakaus muistuttivat konkreettisesti siitä, ettei kukaan ole täysin turvassa. Silti ryhmään rakentui turvallinen tila ja mahdollisuus vertaistuelle ja empaattiselle läsnäololle.

Traumaattisten aiheiden äärellä työskentely vaatii herkkyyttä. Valmentajana pyrin tunnistamaan, milloin on aika pysähtyä ja vakauttaa tilanne. Hyödynsimme mm. ohjattua turvapaikkaharjoitusta ja perhostaputusta. Harjoitusten jälkeen osallistujat kuvasivat oloaan levolliseksi ja läsnäolevaksi.

Päivän aikana sain nähdä ja kokea miten vireystilat vaihtelivat. Hetkittäin ilmassa oli levottomuutta ja epävarmuutta – toisinaan syvää inhimillistä läsnäoloa.

Päivän lopussa tunnelma oli täysin erilainen kuin aamulla. Moni kuvasi oloaan rentoutuneeksi, rauhalliseksi ja kiitolliseksi. Se näkyi nauruna, helpotuksena ja vahvana yhteytenä toisiin. Lopussa osallistujat sanoittivat kokemustaan:
"Olen rentoutunut. Voin hyvin. Olen iloinen. Olen toiveikas. Olen kiitollinen, että olen osa tätä tiimiä."

💛 Tämä valmennuspäivä oli jälleen muistutus siitä, että vaikka sota jättää jälkensä, ihmisissä on valtavasti toivoa, sitkeyttä ja kykyä selviytyä yhdessä.

Tiimivalmennus erittäin haastavissa olosuhteissa työtä tekevien kanssa.

Pääsin aloittamaan tiimivalmennuksen 19.4.2025 Libanonissa Azima-hankkeen 12 sosiaalityöntekijän kanssa. Valmennukseen osallistuvat työntekijät ovat itse myös palestiinalaisia pakolaisia. He asuvat eri Libanonin pakolaisleireissä ja tekevät niissä päivittäin vaativaa, merkityksellistä työtä omissa yhteisöissään.

Ensimmäisellä valmennuskerralla pysähdyimme peruskysymysten äärelle:
🔹 Mikä on sosiaalityöntekijän työkuva?
🔹 Mitkä ovat työn keskeiset tehtävät ja odotukset?
🔹 Mitä kertyy arkeen työkuvan ulkopuolelta?
🔹 Mikä vie työaikaa ja mikä työssä koetaan kaikkein merkityksellisimmäksi?

💬 Sosiaalityöntekijät tunnistivat, kuinka moni tehtävä ei virallisesti kuulu heidän vastuulleen, mutta päätyy silti heidän hoidettavakseen. Tämä aiheuttaa ajoittain kiireen ja riittämättömyyden tunnetta ja vie aikaa siltä työltä, joka koetaan kaikkein tärkeimmäksi.

Valmennuksessa keskeistä oli myös psykologinen turvallisuus: uskallus puhua, kysyä ja tulla näkyväksi. Se, että tulee nähdyksi ja kuulluksi, on erityisen tärkeää ympäristössä, jossa vaikuttamisen mahdollisuudet ovat rajalliset ja jossa moni kohtaa päivittäin syrjintää, alistamista ja perusoikeuksien puutetta.

Oli vaikuttavaa seurata, miten nopeasti ryhmä lähti reflektoimaan ja rakentamaan yhteistä ymmärrystä. Jo ensimmäinen päivä oli täynnä oivalluksia ja aitoa halua jatkaa keskusteluja ja syventää reflektiota.

Seuraavalla kerralla tutkimme, miten Libanonin sota on vaikuttanut työhön, jaksamiseen ja tiimin yhteyteen.

📌 Tiimivalmennus ei tarjoa valmiita vastauksia, mutta se luo turvallisen tilan, jossa asioita voidaan tutkia yhdessä.

Sodan jättämät jäljet ihmisen mielessä

Uni on katkonaista, droonit rikkovat hiljaisuuden ja sydän hakkaa pelosta. Tulitauosta huolimatta Libanonissa arki jatkuu epävarmuuden keskellä.

"Uni on levotonta. Olen jatkuvasti varuillani. Nukun vain noin tunnin kerrallaan. Ennen Gazan sotaa minulla ei ollut univaikeuksia, nyt tuntuu kuin olisin menettänyt kykyni nukkua," kuvaa mielenterveyskoordinaattori Khawla Khalaf tilannettaan.

Khawla kertoo, että vuoden 2006 Libanonin sota ei jättänyt samanlaisia jälkiä kuin syksyllä 2024 alkanut sotatila. "Nyt on vaikeampaa kuin silloin," hän sanoo. " Näemme Gazan tapahtumat ja katsomme sivusta kykenemättä tekemään mitään. Tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa. Gazan tilanne on järkyttävä. Kuvat sieltä pyörivät mielessä koko ajan. On pelko siitä, että sama voi tapahtua myös täällä. Kuuleeko silloin kukaan? Näkeekö kukaan?"

Khawla asuu Etelä-Libanonissa. Päivät kuluvat arjen rutiineissa ja merkityksellisessä työssä, joka hetkeksi vie ajatukset pois pelosta. Droonien äänet rikkovat kuitenkin nopeasti keskittymisen. "Kun kuulen droonin äänen, se kaappaa huomioni. Missä seuraavaksi räjähtää tai kuka joutuu iskun kohteeksi? Mietin tarkkaan, mitä reittiä kotiin kannattaa kulkea. Vältän autoja ja ihmisiä. En voi tietää, kuka on seuraava kohde. On turvallisempaa pysyä etäällä muista."

Puhelin on pidettävä jatkuvasti päällä. Äänettömälle asettaminen ei ole vaihtoehto, sillä Israelin evakuointikäskyn tullessa aikaa hakeutua turvaan on usein vain 10–15 minuuttia. Libanonissa ei ole pommisuojia. Turvapaikka tarkoittaa vain siirtymistä kauemmas kohdealueelta. "Jos en kuule puhelinta, saatan asettaa itseni ja muut vaaraan."

"Välillä tunnen kovaa kipua sydämessäni, ihoni pistelee ja hengitykseni salpaantuu," Khawla kuvailee elämää jatkuvan pelon ja epävarmuuden keskellä.

Mahdollinen evakuointi tai pakeneminen on koko ajan mielessä. Kodin voi joutua jättämään hetkessä ja töihin lähtiessä ei voi tietää, onko kotiin enää paluuta. Khawla kantaa mukanaan laukkua, jossa on tärkeimmät tavarat: passi ja rahaa."Rahaa pitää olla sen verran, että voi tarvittaessa yöpyä muutaman yön jossain. Passi on turvani. Minulla on viisumi toiseen maahan. Se, että voin lähteä tarvittaessa, tuo jonkinlaisen rauhan mieleeni."

Lähtö on viimeinen keino, ei toivottu vaihtoehto. Oman kodin jättäminen on raskas päätös. "En halua lähteä kodistani. Palestiinalaisena olen elänyt koko elämäni jatkuvassa epävarmuuden ja pelon kierteessä. Olen kuullut vanhempieni tarinan: he joutuivat jättämään kotinsa Nakban aikana vuonna 1948. Minä jouduin jättämään kotini lokakuussa 2024. Nyt olen palannut, mutta pelko on yhä läsnä. Kun menettää kotinsa, täytyy aloittaa alusta – nollasta. En halua kokea sitä. En tiedä, jaksanko sitä."

Toistuvat traumaattiset kokemukset uuvuttavat ihmisen ja hiljalleen murentavat toivoa. Silti elämä jatkuu. Ihminen selviää vaikeissakin olosuhteissa: iloitsee pienistä arjen hetkistä, hoitaa kodin ja perheen, käy töissä, opiskelee ja tapaa ystäviä. Elämän jatkuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö traumaattiset kokemukset jättäisi syviä ja hyvin kipeitä jälkiä.
Kuten Khawla sanoo: "Kipu tuntuu sydämessä, iho pistelee ja keho on jatkuvassa hälytystilassa." Eikä hän ole kokemuksensa kanssa yksin. Nämä kokemukset toistuvat keskusteluissa Libanonissa ihmisten kanssa.

Keskustelun lopuksi kysyn Khawlalta, mikä auttaa häntä jaksamaan."Joskus kysyn sitä myös itseltäni. Mistä saan voimaa? Pysyn aktiivisena. Joskus puhun itselleni myötätuntoisesti ja muistutan itseäni siitä, että olen vahva. Joskus tarvitsen lepoa ja rauhaa.Teen merkityksellistä työtä. Se, että voin auttaa muita, antaa minulle voimaa. Perhe ja läheiset ovat minulle todella tärkeitä. Vaikka välillä olo on toivoton, hämmästyn itsekin yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka jaksan sittenkin jatkaa.”

Kuvassa Khawla Khalaf, 11.4.2025.

Tulkki välittää toisen tarinan – mutta kuka kuulee hänen?

Viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan tulkkien työtä, erityisesti heidän jaksamistaan.

Teen työtä muun muassa sota-alueilla toimivien eri alojen ammattilaisten kanssa ja tulkit ovat siinä korvaamaton apu. He välittävät asiakkaideni kokemukset, sanat, tunteet ja tarinat.

Työnohjausryhmissä tulkki ei kuitenkaan ole osallistuja. Hän on paikalla, mutta jää usein omalla tavallaan näkymättömäksi. Silti hänellä voi olla sama taakka, hän kuulee toisten tarinat ja kokemukset ja elää itsekin sodan keskellä.

Olen miettinyt, miten voisin omassa työssäni paremmin huomioida myös tulkkien työhyvinvoinnin. Miten voisin varmistaa, että hekin saavat tilan purkaa kokemuksiaan ja tukea työhönsä?

Olen syvästi kiitollinen jokaiselle tulkille, joiden kanssa saan ja olen saanut työskennellä. Ilman heitä ja heidän ammattitaitoa moni asia olisi jäänyt tekemättä, moni tarina kuulematta ja moni ihminen kohtaamatta.

Onko oletus, että vahva jaksaa aina?

Olen tällä hetkellä vuoden mittaisessa OK5-tiimicoaching-koulutuksessa, ja matkani varrella olen saanut paljon oivalluksia tiimeistä, ryhmädynamiikasta ja dialogin johtamisesta. Viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan vahvoja ihmisiä – ei niitä, jotka tuovat näkemyksensä voimakkaasti esille, vaan niitä, joita pidämme vahvoina.

Heitä, jotka eivät valita, jotka kannattelevat muita ja joihin voi aina luottaa.

Mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

🔹 Laitammeko vahvat ihmiset kantamaan enemmän, koska "kyllähän hän pärjää"?
🔹 Annammeko heille lisää tehtäviä, koska "kyllähän hän pystyy"?
🔹 Haastammeko ja vaadimmeko heiltä enemmän, koska "kyllähän hän kestää"?

Missä menee raja?

Onko riski, että odotamme vahvoilta ihmisiltä liikaa? Että heidän potentiaalinsa ohjautuu loputtomaan suorittamiseen ja kuorman kantamiseen sen sijaan, että he voisivat keskittyä siihen, missä he todella loistavat?

Tiedämme, että kukaan meistä ei pärjää yksin. Ehkä meidän tulisi pysähtyä ja kysyä:

💡 Miten voimme olla myös vahvojen ihmisten tukena?
💡 Mitä heidän todella täytyy kantaa – ja mitä ei?
💡 Miten voimme luoda tilaa, jossa he saavat tulla nähdyiksi kokonaisina ihmisinä – ei vain pärjäävinä suorittajina, vaan myös haavoittuvina ja tarvitsevina?

Vahvuus ei tarkoita sitä, ettei tarvitse tukea. Vahvimmatkin tarvitsevat tilaa, jossa he voivat olla haavoittuvia ilman pelkoa siitä, että heidän arvonsa mitataan vain jaksamisen ja suorittamisen kautta.

Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa? Oletko huomannut tätä ilmiötä työelämässä?

💬 Haluaisitko pohtia, miten tiimicoaching voisi tukea teidän organisaatiotanne?
Varaa maksuton tapaaminen, niin jutellaan!

📩 Sähköposti: nina@ninalyytinen.fi
📞 Puhelin: 040 961 5004

Mistä turvaa epävarmuuden keskellä?

Viime aikoina moni on joutunut pohtimaan, mitä turvallisuus tarkoittaa ja miten sen voi tuntea, kun mikään ei tunnu varmalta. Epävarmuus ja pelko hiipivät arkeen ja ympäröivä maailma vaikuttaa arvaamattomalta. Kukaan ei voi täysin ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu ja juuri tämä epätietoisuus voi tuntua raskaalta.

Turvattomuuden tunne voi ilmetä kehossa levottomuutena, keskittymiskyvyn herpaantumisena ja aikaansaamisen vaikeutena. Se voi näkyä myös lamautumisena ja uupumuksena. Toiset saattavat huomata itsessään ärtymystä ja vihaa – ehkä tarpeen huutaa tai raivota. Osalle turvattomuus aiheuttaa univaikeuksia, kuten hankaluuksia nukahtaa tai pysyä unessa.

Syksyllä 2024, ollessani Libanonissa, heräsin usein öisin koviin pommituksiin. Sydämeni hakkasi, hengitykseni kiihtyi ja aistini olivat äärimmilleen virittyneet. Kuuntelin ympäristöäni ja yritin selvittää, olinko turvassa. Yöllä herätessä majapaikkani oli yhä pystyssä ja parvekkeelta katsottuna myös naapuritalot näyttivät ehjiltä. Ilmassa leijui kuitenkin voimakas savun haju, hälytysajoneuvojen äänet ja droonien surina pitivät valppautta yllä, vaikka pommitusten äänet olivat hetkellisesti vaienneet.

Löysin keinoja rauhoittaa kehoani: juoksulenkit, hengitysharjoitukset ja työn tuomat rutiinit auttoivat. Myös kavereiden kanssa käydyt keskustelut olivat tärkeitä. Monille on tuttua kehon jatkuva hälytystila ja turvattomuuden tunne myös nyt. Uutiset, epävakaa maailman tilanne ja vallankäyttöön liittyvät pelot lisäävät epävarmuutta. Moni kokee, että omat vaikutusmahdollisuudet ovat pieniä ja että tilanne on hallitsematon.

Tällaisessa tilanteessa voi olla vaikea tunnistaa, onko itse oikeasti vaarassa vai tuntuuko siltä vain siksi, että ympäristö ruokkii pelkoa. Pelko on luonnollinen ja tärkeä tunne, se auttaa meitä toimimaan ja suojautumaan. Mutta jos se saa vallan, se voi alkaa rajoittaa elämäämme ja kääntyä itseämme vastaan. Siksi on tärkeää pysähtyä ja vahvistaa niitä asioita, jotka tuovat turvaa. Älä jää tunteiden ja ajatusten kanssa yksin. Jaettu kokemus keventää taakkaa – turvaa voi löytää yhdessä muiden kanssa.

Erityisesti jatkuva uutisvirran seuraaminen voi lisätä ahdistusta ja kaventaa turvallisuuden tunnetta. Jos huomio kiinnittyy pelkästään uhkiin, turvallisuuden tunne hämärtyy. Siksi on tärkeää nähdä myös ne asiat, jotka yhä toimivat kuten ennenkin, pienetkin rutiinit ja tutut asiat voivat tuoda vakautta ja turvaa.

Epävarmuuden keskellä ihmiset eivät ainoastaan opi selviytymään, vaan myös löytävät keinoja palauttaa turvaa. Turvaa voi rakentaa uudelleen niin itselleen kuin ympärilleen. Se löytyy toisista ihmisistä, yhteisöstä, rutiineista ja pienistä ennustettavista asioista. Arkiset rakenteet, kuten työ, koulu ja päivittäiset toistuvat rutiinit, voivat tuoda turvallisuuden tunnetta. Kun edes jotkin asiat ympärillä pysyvät tuttuina, mieli saa tilaisuuden levätä.

On tärkeää tunnistaa, että tunteet tarttuvat. Siksi kannattaa pysähtyä ja kysyä itseltään, mikä tunne on oma ja mikä on ympäristöstä heijastunutta. Kun oppii erottamaan omat tunteensa niistä, jotka tarttuvat ulkopuolelta, voi myös tietoisesti vaikuttaa siihen, miten niitä säätelee.

Vaikka ulkoiset olosuhteet olisivat epävarmat, turvaa voi vahvistaa ja palauttaa. Se ei tarkoita täydellistä turvallisuutta, vaan kokemusta vakaudesta ja luottamuksesta. Psykologinen turvallisuus syntyy luottamuksesta ja siitä, ettei ole täysin yksin. Pelko ei välttämättä katoa, mutta sen kanssa voi oppia elämään niin, ettei se hallitse elämää. Siksi kannattaa suunnata huomio siihen, mikä tuo vakautta ja toivoa – itselle ja toisille.

Nina Lyytinen, 4.3.2025

Rauhoita itseäsi kosketuksella – perhostaputus

Kun ilmassa on epävarmuutta ja epätietoisuutta, keho ja mieli reagoivat – vireystila voi heilahdella ja nousta oman sietoikkunan ulkopuolelle. Yksi yksinkertainen tapa säädellä kehon vireystilaa on kosketus. Voimme halata läheistä, mutta voimme myös rauhoittaa itseämme omalla kosketuksellamme.

 Psykologi Lucina Artigas kehitti perhostaputuksen kriisityössä vuonna 1998, kun hirmumyrsky Pauline iski Meksikon Acapulcoon. Hän ja miehensä Ignacio Jarero lähtivät auttamaan katastrofin keskelle jääneitä lapsia ja aikuisia.

Työnsä viimeisenä päivänä Lucinan luo tuli pieni poika, joka oli menettänyt kaikki perheenjäsenensä. Poika katsoi häntä ja kysyi:

"Kuka halaa minua, kun sinä lähdet?"

Lucina mietti hetken, nousi ylös ja sanoi:

"Minä näytän sinulle, miten halaan sinua, vaikka en ole täällä."

 Hän laittoi kätensä ristiin rintakehälleen ja alkoi taputtaa itseään kevyesti puolelta toiselle. Hän kertoi lapsille:

"Meillä kaikilla on kädet niitä tilanteita varten, jolloin meillä ei ole toista ihmistä, joka voi halata meitä. Silloin voimme auttaa itseämme. Voimme laittaa kädet sydämellemme, voimme tuntea oman kehomme lämmön – tuntea kuinka sydän lyö. Voimme tehdä taputuksia puolelta toiselle, samalla tavalla kuin sydämemme lyö. Kädet ovat kuin perhonen, joka lepää rintakehän päällä ja taputtaa siivillään."

Tämä yksinkertainen harjoitus auttaa rauhoittumaan erityisesti silloin, kun turvaa tuova syli ei ole saatavilla.

Kokeile perhostaputusta:

🦋 Aseta kätesi ristiin rintakehällesi, sormet solisluiden kohdalle.

🦋 Taputtele rintakehää vuorotellen oikealla ja vasemmalla kädellä kevyesti ja rauhallisesti.

🦋 Hengitä syvään ja anna ajatusten, tunteiden ja kehon tuntemusten tulla ja mennä.

🦋 Huomaa, minkälaisia ajatuksia, mielikuvia, tunteita ja kehollisia tuntemuksia sinulla on. Älä työnnä niitä pois, vaan anna niiden kulkea omalla painollaan. Voit ajatella, että ne ovat kuin pilviä, jotka väistyvät hiljalleen.

🦋 Puolelta toiselle tapahtuva kosketus ja rauhallinen hengitys laskevat vireystilaasi.

🦋 Parikymmentä sekuntia tai vajaa minuutti on usein riittävä aika. Vedä henkeä ja huokaise, laske kädet alas rennoiksi.

Mitä huomaat nyt? Jos huomaat jotakin ajatuksia, kehon tuntemuksia tai tunteita voit aloittaa uudet taputukset ja seurata uusien pilvien kulkua mielen taivaalla.

Tämä pieni harjoitus voi auttaa laskemaan vireystilaa ja palauttaa turvallisuuden tunnetta. Voit tehdä sen milloin tahansa – ennen nukahtamista, ahdistuksen hetkellä tai kesken kiireisen päivän.

 Kokeile ja kerro, miten se sinulla toimii. 💙

📖 Lähde: Ole oma pomosi. Virtaa työhön ja vapaalle (Otava, 2022) – Nina Lyytinen & Sirpa Pääkkönen

Yhteisöllisyyden merkitys epävarmoina aikoina

Epävarmuus on osa elämää. Se voi liittyä taloudellisiin muutoksiin, yhteiskunnallisiin kriiseihin tai henkilökohtaisiin haasteisiin. Viime aikoina maailman tilanne on järkyttänyt monen turvallisuuden tunnetta. Kun varmuus horjuu, voi tuntua siltä, ettei omilla teoilla ole vaikutusta. Tämä voi herättää avuttomuuden tai turvattomuuden tunteita.

Tällaisina aikoina on tärkeää löytää keinoja säädellä omaa vireystilaamme erilaisten harjoitusten avulla: hengittämällä syvään, keskittymällä tähän hetkeen, liikkumalla. Tarvitsemme kuitenkin myös toisiamme. Kaikkein tärkeintä on, ettemme jää yksin. Turvan tunne rakentuu yhdessä muiden kanssa ja yhteisö on yksi merkittävimmistä keinoista säädellä omaa oloamme.

 Olen oppinut tämän erityisesti Libanonin vapaaehtoistyömatkoilla. Huomasin, että mitä epävarmemmat ajat ovat, sitä enemmän ihmiset kokoontuvat yhteen. Minutkin on otettu osaksi yhteisöä, jossa jaetaan arkea ja kannatellaan toisiaan. Työpäivien jälkeen istumme yhdessä ruokapöydän ääreen, nautimme ateriasta, juttelemme ja jaamme päivän tapahtumia. Kun jotain ikävää tapahtuu, yhteisiin WhatsApp-ryhmiin alkaa virrata viestejä: Miten voit? Tavataan, ollaan yhdessä. Joskus se tarkoittaa tunteja kestävää ruokailua, joskus vain hetkeä teekupin äärellä – mutta se riittää. Se kertoo, että emme ole yksin. Ketään ei jätetä yksin. Yhdessä me selviämme.

Yhteisö voi olla perhe, ystävät, työporukka tai laajempi verkosto, jossa jaamme ajatuksia, tunteita ja kokemuksia.

Ihminen ei ole tarkoitettu selviytymään täysin yksin, vaikka monessa asiassa pärjäämmekin. Jaetut hetket auttavat jäsentämään epävarmuuden keskellä syntyviä tunteita ja ajatuksia. Välillä pelkkä toisen seurassa istuminen voi rauhoittaa kehoa ja mieltä enemmän kuin yksin tehty harjoitus tai loputon ajatusten pyörittely omassa mielessä.

Vaikeina aikoina yhteisöllisyys tuo turvaa. Kun ympärillä on ihmisiä, jotka kuuntelevat, tukevat ja jakavat kokemuksiaan, epävarmuuden taakka kevenee. Pienilläkin asioilla kuten yhteisellä keskustelulla, avun tarjoamisella tai vain läsnäololla – voi olla suuri merkitys sekä itselle että toisille.

Yhteisöllisyys ei ole vain sitä, että saamme tukea, se on myös antamista. Se muistuttaa meitä siitä, että jokainen meistä voi olla toiselle turvasatama. Kun autamme muita, vahvistamme samalla myös omaa hyvinvointiamme. Yhteisöllisyys vahvistaa luottamusta, tuo toivoa ja muistuttaa meitä siitä, että emme ole yksin, vaikka kohtaisimme vaikeuksia.

Nina Lyytinen, 7.3.2025