Sodan jättämät jäljet ihmisen mielessä

Uni on katkonaista, droonit rikkovat hiljaisuuden ja sydän hakkaa pelosta. Tulitauosta huolimatta Libanonissa arki jatkuu epävarmuuden keskellä.

"Uni on levotonta. Olen jatkuvasti varuillani. Nukun vain noin tunnin kerrallaan. Ennen Gazan sotaa minulla ei ollut univaikeuksia, nyt tuntuu kuin olisin menettänyt kykyni nukkua," kuvaa mielenterveyskoordinaattori Khawla Khalaf tilannettaan.

Khawla kertoo, että vuoden 2006 Libanonin sota ei jättänyt samanlaisia jälkiä kuin syksyllä 2024 alkanut sotatila. "Nyt on vaikeampaa kuin silloin," hän sanoo. " Näemme Gazan tapahtumat ja katsomme sivusta kykenemättä tekemään mitään. Tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa. Gazan tilanne on järkyttävä. Kuvat sieltä pyörivät mielessä koko ajan. On pelko siitä, että sama voi tapahtua myös täällä. Kuuleeko silloin kukaan? Näkeekö kukaan?"

Khawla asuu Etelä-Libanonissa. Päivät kuluvat arjen rutiineissa ja merkityksellisessä työssä, joka hetkeksi vie ajatukset pois pelosta. Droonien äänet rikkovat kuitenkin nopeasti keskittymisen. "Kun kuulen droonin äänen, se kaappaa huomioni. Missä seuraavaksi räjähtää tai kuka joutuu iskun kohteeksi? Mietin tarkkaan, mitä reittiä kotiin kannattaa kulkea. Vältän autoja ja ihmisiä. En voi tietää, kuka on seuraava kohde. On turvallisempaa pysyä etäällä muista."

Puhelin on pidettävä jatkuvasti päällä. Äänettömälle asettaminen ei ole vaihtoehto, sillä Israelin evakuointikäskyn tullessa aikaa hakeutua turvaan on usein vain 10–15 minuuttia. Libanonissa ei ole pommisuojia. Turvapaikka tarkoittaa vain siirtymistä kauemmas kohdealueelta. "Jos en kuule puhelinta, saatan asettaa itseni ja muut vaaraan."

"Välillä tunnen kovaa kipua sydämessäni, ihoni pistelee ja hengitykseni salpaantuu," Khawla kuvailee elämää jatkuvan pelon ja epävarmuuden keskellä.

Mahdollinen evakuointi tai pakeneminen on koko ajan mielessä. Kodin voi joutua jättämään hetkessä ja töihin lähtiessä ei voi tietää, onko kotiin enää paluuta. Khawla kantaa mukanaan laukkua, jossa on tärkeimmät tavarat: passi ja rahaa."Rahaa pitää olla sen verran, että voi tarvittaessa yöpyä muutaman yön jossain. Passi on turvani. Minulla on viisumi toiseen maahan. Se, että voin lähteä tarvittaessa, tuo jonkinlaisen rauhan mieleeni."

Lähtö on viimeinen keino, ei toivottu vaihtoehto. Oman kodin jättäminen on raskas päätös. "En halua lähteä kodistani. Palestiinalaisena olen elänyt koko elämäni jatkuvassa epävarmuuden ja pelon kierteessä. Olen kuullut vanhempieni tarinan: he joutuivat jättämään kotinsa Nakban aikana vuonna 1948. Minä jouduin jättämään kotini lokakuussa 2024. Nyt olen palannut, mutta pelko on yhä läsnä. Kun menettää kotinsa, täytyy aloittaa alusta – nollasta. En halua kokea sitä. En tiedä, jaksanko sitä."

Toistuvat traumaattiset kokemukset uuvuttavat ihmisen ja hiljalleen murentavat toivoa. Silti elämä jatkuu. Ihminen selviää vaikeissakin olosuhteissa: iloitsee pienistä arjen hetkistä, hoitaa kodin ja perheen, käy töissä, opiskelee ja tapaa ystäviä. Elämän jatkuminen ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö traumaattiset kokemukset jättäisi syviä ja hyvin kipeitä jälkiä.
Kuten Khawla sanoo: "Kipu tuntuu sydämessä, iho pistelee ja keho on jatkuvassa hälytystilassa." Eikä hän ole kokemuksensa kanssa yksin. Nämä kokemukset toistuvat keskusteluissa Libanonissa ihmisten kanssa.

Keskustelun lopuksi kysyn Khawlalta, mikä auttaa häntä jaksamaan."Joskus kysyn sitä myös itseltäni. Mistä saan voimaa? Pysyn aktiivisena. Joskus puhun itselleni myötätuntoisesti ja muistutan itseäni siitä, että olen vahva. Joskus tarvitsen lepoa ja rauhaa.Teen merkityksellistä työtä. Se, että voin auttaa muita, antaa minulle voimaa. Perhe ja läheiset ovat minulle todella tärkeitä. Vaikka välillä olo on toivoton, hämmästyn itsekin yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka jaksan sittenkin jatkaa.”

Kuvassa Khawla Khalaf, 11.4.2025.