Kun lähteminen ei ole valinta

Tämä Libanonin matka alkaa olla loppusuoralla. Olen lentokentällä matkalla kotiin. Olo on ristiriitainen. Matkaan on mahtunut paljon lämpimiä kohtaamisia, iloisia jälleennäkemisiä ja uuden oppimisen hetkiä. Samalla olen todella surullinen ja vihainen.

Sota rikkoo ihmisten elämän. Lapset ja aikuiset elävät jatkuvan turvattomuuden keskellä. Lähes päivittäiset pommitukset Etelä-Libanonissa muistuttavat siitä, että milloin tahansa voi joutua iskun kohteeksi. Milloin tahansa elämä voi mennä rikki. Voit menettää kotisi. Voit menettää läheisesi. Voit menettää elämäsi.

Päivittäin droonit lentävät taivaalla. Joskus ne näkyvät, mutta monissa paikoissa ne kuuluvat lähes taukoamatta. Jos et ole koskaan kuullut droonin ääntä, kuvittele kärpänen surisemassa aivan korvasi vieressä. Haluaisit vain vaientaa sen. Kärpäsen voit kuitenkin hätistää pois. Droonin ääntä et. Se kuuluu ulkona ja sisällä. Välillä ääni on vaimea ja kaukainen. Toisinaan niin voimakas, että tuntuu kuin omat ajatuksetkin hukkuisivat sen alle. Tätä ääntä ihmiset Libanonissa ovat kuunnelleet jo liian pitkään. Välillä sen rikkovat paljon kovemmat pommitusten äänet.

Ihmiset elävät tilanteessa, jossa turvallisuuden tunnetta on vaikea, ehkä jopa mahdoton, rakentaa. Pommituksesta annettu varoituskaan ei välttämättä tarkoita, että tietäisi, mihin olisi riittävän turvallista hakeutua. Joskus myös alueille, joille ihmisiä on kehotettu siirtymään, on myöhemmin tehty iskuja. Ihmiset joutuvat lähtemään kodeistaan tietämättä, minne seuraava isku kohdistuu. Pommisuojia, joihin voisi hakeutua, ei ole. Kun epävarmuus jatkuu päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, se kuluttaa.

Yksi koulutettavistani kuvasi ihmisten tämänhetkistä tilaa tavalla, joka jäi erityisesti mieleeni. Hän sanoi, että ihmiset vaikuttavat siltä kuin ilmassa olisi jotakin voimakasta rauhoittavaa lääkettä ja kaikki olisivat sen vaikutuksen alaisina. Kuvaus pysäytti. Syvä, lamaannuttava väsymys näkyy ihmisissä, kasvoilla, ilmeettömyytenä ja huolena. Pitkittynyt turvattomuus jättää jälkensä. Ihminen joutuu olemaan lähes koko ajan valppaana. Se kuluttaa, ja jossakin vaiheessa voimavarat alkavat ehtyä.

Ja sitten kaiken tämän keskellä ovat ilon hetket. Häät. Syntymäpäivät. Lapsen syntymä. Hetket, jotka tuntuvat ympäröivän todellisuuden keskellä melkein epätodellisilta. Voiko tanssia ja nauraa, kun ympärillä tapahtuu kaikkea tätä? Tällä matkalla näin, että voi. Ja ehkä juuri siksi pitääkin.

Olen saanut nähdä, kuinka musiikki alkaa soida ja ihmiset tanssivat. Hetkeksi kaikki muu ympärillä ikään kuin unohtuu. Ilo ja yhdessäolo vievät mukanaan. Ne ovat pieniä hengähdystaukoja kaiken keskellä, hetkiä, jotka antavat voimaa ja muistuttavat siitä, että elämä jatkuu.
Samalla ilon taustalla on koko ajan toinen todellisuus: sota, turvattomuus ja taloudellinen epävarmuus. Monesta asiasta on tingittävä. Vanhempana haluaisit antaa lapsellesi enemmän, mutta et pysty. Silti haluat juhlia hänen syntymäänsä, häitään tai tulevaisuuttaan. Haluat antaa edes yhden päivän, jolloin elämä on muutakin kuin sotaa ja selviytymistä.

Ehkä juuri nämä hetket ovat muistutus siitä, ettei sota saa kaikkea. Ihmiset rakastavat. He juhlivat. He tanssivat. He saavat lapsia ja rakentavat tulevaisuutta silloinkin, kun tulevaisuudesta ei ole mitään varmuutta.

Matkalla kotiin tunnen häivähdyksen siitä väsymyksestä, josta ihmiset ovat minulle puhuneet. Olo on raskas ja voimaton. Samalla tiedän, etten oikeasti voi tietää, miltä heidän arkensa tuntuu. Minä matkustan kotiin, paikkaan, jossa minun on turvallista olla. Ja juuri siksi lähteminen tuntuu niin raskaalta.

Minä voin lähteä kotiin. Se on aivan eri asia kuin joutua pakenemaan omasta kodistaan, jättämään taakseen koti, tavarat, tutut paikat, ihmiset ja ehkä koko siihenastinen elämä tietämättä, milloin – tai voiko – enää palata. Joillakin voi olla mahdollisuus lähteä paikkaan, jossa on ehkä hieman turvallisempaa. Monilla sitäkään mahdollisuutta ei ole. Ja niille, jotka pakenevat, lähteminen ei ole valinta. Se on pakotettu ratkaisu.

Minä matkustan kotiin. He joutuvat lähtemään kodistaan. Siinä on valtava ero.