Kun turvattomuus jatkuu – miten säädellä vireystilaa keskellä pitkittynyttä kriisiä?

Pitkittynyt kriisi etenee usein aaltoillen. Välillä myrsky hetkeksi laantuu. Voi tulla rauhallisempia päiviä ja hetkiä, jolloin tavallinen arki ottaa enemmän tilaa. Mutta myrsky ei ole kokonaan ohi. Se on edelleen jossain taustalla ja voi voimistua uudelleen.

Täällä Libanonissa kyse ei kuitenkaan ole vain vertauskuvallisesta myrskystä. Aseellinen konflikti jatkuu. Vaikka tilanteesta puhutaan välillä tulitaukona, todellista rauhaa ei ole. Etelä-Libanonissa iskuja tapahtuu edelleen, ja ihmiset elävät sen tiedon kanssa, että tilanne voi muuttua nopeasti.

Mitä silloin tarkoittaa turvallisuuden tunne? Entä miten omaa vireystilaa voi säädellä, kun ympäristö ei itsessään tarjoa todellista turvaa?

Näiden kysymysten äärellä olimme sosiaalityöntekijöiden ensimmäisen valmennuspäivän aikana.

Kun vaara on todellinen, valppaana oleminen on ymmärrettävää

Kun uhka toistuu ja uusia kuormittavia tapahtumia seuraa toinen toisensa jälkeen, keho ja mieli pyrkivät sopeutumaan tilanteeseen. Valppaana oleminen on tällaisessa ympäristössä myös tarkoituksenmukaista. On tärkeää huomata ympäristössä tapahtuvia muutoksia ja kyetä tarvittaessa toimimaan nopeasti.

Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, ettei valmiustila pääse laskemaan silloinkaan, kun välitöntä vaaraa ei ole.

Tapaamani sosiaalityöntekijät eivät kohtaa kriisiä vain työssään. He elävät itse sen keskellä. Moni on joutunut pakenemaan kodistaan useamman kerran. Osan ryhmään osallistuneista kodit ovat vaurioituneet iskuissa.

Samaan aikaan he jatkavat työtään ja tukevat muita ihmisiä, jotka elävät saman epävarmuuden keskellä. He joutuvat itse pakenemaan ja tukevat myös niitä perheitä, jotka joutuvat jättämään kotinsa.

Tällaisessa tilanteessa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu, miten omaa vireystilaa voi säädellä ja miten säilyttää edes pieni kokemus hallinnasta ja omasta toimijuudesta silloin, kun ympärillä tapahtuvaa ei voi hallita.

Missä olen juuri nyt?

Aloitimme valmennuspäivän pysähtymällä oman vireystilan äärelle.

Missä olen juuri nyt? Mitä huomaan kehossani? Olenko sietoikkunani ylä- tai alarajalla, sen ulkopuolella vai sellaisessa vireystilassa, jossa pystyn olemaan läsnä ja käsittelemään vaikeita asioita?

Aloitimme neljään elementtiin perustuvalla stressinsäätelyharjoituksella, jossa etenimme vaiheittain ja harjoittelimme keinoja oman vireystilan säätelemiseen. Tämän jälkeen siirryimme ryhmämuotoiseen EMDR-työskentelyyn (IGTP).

IGTP on ryhmämuotoinen EMDR-menetelmä, jossa osallistujat työstävät kokemuksiaan yksilöllisesti osana ohjattua ryhmäprosessia. Jokainen sai itse valita viimeaikaisiin traumaattisiin tapahtumiin liittyvän kokemuksen, jonka kanssa halusi työskennellä.

Tällaisessa tilanteessa on erityisen tärkeää, ettei vaikeiden kokemusten käsittely tarkoita vain tapahtuneeseen palaamista. Sen rinnalla tarvitaan keinoja säädellä omaa vireystilaa, vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja suunnata huomio takaisin nykyhetkeen, omaan kehoon ja ympäristöön.

Kaikkea ympärillä tapahtuvaa ei voi hallita, mutta omaan vireystilaan voi ainakin jossain määrin vaikuttaa. Harjoituksilla emme voi tehdä turvattomasta ympäristöstä turvallista. Voimme kuitenkin opetella tunnistamaan kehon ja mielen reaktioita sekä löytää keinoja, joiden avulla vireystilaa voi säädellä.

Valmennuksen aikana rakennamme yhteistä ja jokaisen omaa työkalupakkia, josta voi ammentaa keinoja myös arkeen.

Mitä tapahtuu, kun huomio siirtyy hetkeksi muualle?

Päivän aikana puhuimme myös siitä, miten pitkittynyt epävakaus on vaikuttanut työhön ja muuhun elämään. Keskustelimme kuormituksesta, selviytymiskeinoista ja tulevaisuuden näkymistä.

Päivän lopuksi teimme jotain aivan muuta.

Pöydälle levitettiin helmiä, värejä ja kirjaimia. Jokainen sai tehdä itselleen käsikorun omalla nimellään tai nimikirjaimillaan ja valitsemillaan väreillä.

Oli hienoa seurata, mitä tapahtui.

Katseet etsivät sopivia kirjaimia. Värejä vertailtiin ja soviteltiin yhteen. Kädet pujottivat pieniä helmiä nauhaan. Jokainen teki valintoja ja rakensi omanlaisensa, ainutlaatuisen korun.

Huomio oli tekemisessä.

Kun pysähdyimme lopuksi pohtimaan kokemusta, osallistujat itsekin yllättyivät siitä, kuinka hyvin he olivat pystyneet irrottautumaan hetkeksi kuormittavista asioista. Työ, huolet ja ympärillä oleva epävarmuus eivät olleet hetkeen mielessä.

Samalla harjoituksessa toteutui konkreettisesti moni asia, joista olimme puhuneet palautumiskeinojen yhteydessä.

Huomio irrottautui hetkeksi ympäröivästä turvattomuudesta, työstä ja muusta kuormituksesta. Jokainen sai itse päättää, millaisen korun tekee. Tekeminen vaati keskittymistä ja aktivoi aisteja. Valmis koru toi myös pienen onnistumisen kokemuksen ja jotakin mukaan otettavaksi.

Kyse oli lopulta hyvin yksinkertaisesta asiasta: hetken ajan huomio sai kiinnittyä johonkin muuhun kuin uhkaan. Osallistujien kokemusten perusteella tämä tarjosi mahdollisuuden irrottautua hetkeksi kuormittavista ajatuksista ja keskittyä johonkin miellyttävään.

Turvallisuuden tunnetta ei voi pakottaa

Pitkittyneen kriisin keskellä palautumisesta tai turvallisuuden tunteesta ei voi puhua samalla tavalla kuin vakaissa olosuhteissa.

Jos vaara on todellinen, ihmistä ei voi vain ohjata ajattelemaan olevansa turvassa. Jatkuva valppaus ei myöskään tarkoita, että ihminen olisi kyvytön säätelemään itseään. Se voi olla ymmärrettävä reaktio ympäristöön, jossa turvallisuudesta ei ole varmuutta ja jossa uhka voi muuttua nopeasti konkreettiseksi vaaraksi.

Siksi tavoitteena ei aina voi olla täydellinen rauhoittuminen.

Joskus riittää, että vireystila laskee hieman. Että huomio pystyy hetkeksi siirtymään pois uhasta. Että ihminen huomaa voivansa vaikuttaa johonkin, vaikka kaikkeen ympärillään tapahtuvaan ei voikaan vaikuttaa.

Ulkoista turvattomuutta emme voineet päivän harjoituksilla poistaa. Mutta sen rinnalle oli mahdollista rakentaa jotain muuta: yhteyttä tähän hetkeen ja toisiin ihmisiin, oman kehon ja vireystilan tunnistamista, pieniä omia valintoja, toimijuutta ja onnistumisen kokemuksia.

Joskus pienikin hetki, jolloin saa kokea voivansa vaikuttaa omaan tilaansa, on merkityksellinen – erityisesti silloin, kun niin moni muu asia ympärillä on oman hallinnan ulkopuolella.