Laukku aina pakattuna – kun epävarmuudesta tulee osa arkea

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun epävarmuudesta tulee osa arkea? Kun kotoa lähtiessä ei tiedä, onko enää kotia, johon palata?

”En voi huutaa, en voi mennä karkuun. Yöllä on vaikea rauhoittua ja nukkua. Minun ja meidän kaikkien täytyy olla jatkuvassa valmiudessa jättämään kotimme. Emme tiedä, milloin kyläämme pommitetaan tai joku tapetaan drooni-iskussa. Valmiustilasta on tullut osa arkea. Ei ole muita vaihtoehtoja.”

”Minulla on aina passi ja käteistä mukana.”

Khawla kertoo tämän melkein arkisena asiana. Hän työskentelee mielenterveystyön koordinaattorina Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n palestiinalaisessa yhteistyöjärjestössä Beit Atfal Assumoudissa. Khawla asuu Etelä-Libanonissa. Hänen ja hänen läheistensä kodit ovat vaurioituneet iskuissa, ja hän on joutunut pakenemaan kodistaan useamman kerran.

Turvallisuustilanne voi muuttua hetkessä. Khawla kertoo iskuja olevan edelleen päivittäin. Hänen kokemuksensa on, ettei tulitauko tarkoita arjessa sitä, että sota olisi loppunut. Iskut ja jatkuva epävarmuus ovat edelleen osa elämää.

Passi ja rahat kulkevat mukana siksi, että kotoa lähtiessä ei voi tietää, pääseekö sinne takaisin.

”Joka päivä kun lähden töihin, minun on varauduttava siihen, etten ehkä pääse enää kotiin.”

Kotona laukku on valmiiksi pakattuna. Tärkeät asiakirjat ovat valmiina mukaan otettaviksi. Jos jotain tapahtuu, lähtemiseen ei välttämättä jää aikaa.

Kuuntelen Khawlaa ja mietin, mitä ihmiselle tekee se, kun omasta kodista voi joutua lähtemään milloin tahansa. Varautuminen pahimpaan on tässä tilanteessa selviytymiskeino. Se tuo myös pienen, hyvin pienen palan hallinnan tunnetta tilanteessa, jossa niin moni asia on oman vaikutusvallan ulkopuolella.

Passin voi ottaa mukaan. Laukun voi pakata. Rahaa voi pitää mukana. Voi miettiä etukäteen, minne voi mennä, jos lähtö tulee. Näihin asioihin voi vaikuttaa. Siihen ei voi vaikuttaa, milloin seuraava ilmaisku tai tulitus tulee.

Jatkuva valmius näkyy myös siinä, miten omaan kotiin suhtautuminen muuttuu.

Khawlan koti on vaurioitunut. Ikkunoita ja ovia on ollut pakko korjata, mutta moni asia on jäänyt tekemättä. Miksi käyttää rahaa ja aikaa kodin kunnostamiseen, jos ei tiedä, saako siellä asua tulevaisuudessa tai milloin ympäristöä jälleen pommitetaan?

Khawla kertoo, ettei enää samalla tavalla huolla kotiaan tai korjaa kaikkea, mikä menee rikki. Ei siksi, ettei koti olisi hänelle tärkeä. Niin kauan kuin sota jatkuu, ei voi tietää, onko kotia kohta enää olemassa.

Ajattelen sitä eräänlaisena hiljaisena luopumisena. Ei omasta tahdosta, vaan olosuhteiden pakottamana. Jostakin itselle tärkeästä alkaa vähitellen ottaa etäisyyttä, koska ei tiedä, saako sitä pitää. Ehkä hiljainen luopuminenkin on tässä tilanteessa tapa selviytyä.

Pitkittynyt epävarmuus ei vie turvallisuuden tunnetta vain tästä hetkestä. Se alkaa kaventaa myös suhdetta tulevaisuuteen. On vaikea rakentaa, korjata ja suunnitella, jos ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kysyn Khawlalta, mitä tällainen elämä tekee ihmiselle. Hän puhuu huonosta unesta, jatkuvasta valppaana olosta ja tunteiden työntämisestä sivuun. Kuormitus tuntuu kehossa päänsärkynä, vatsakipuina ja lihaskipuina.

Kysyn, onko hän vihainen.

”Olen, mutta olen myös tavallaan turtunut tähän tilanteeseen”, Khawla vastaa.

Hän ei aina tiedä, kenelle tai mille olisi vihainen. Ja mitä hyötyä vihasta lopulta olisi?

Sitten kysyn, mikä saa hänet jatkamaan. Mikä motivoi nousemaan aamulla sängystä ja menemään töihin? Mikä saa jatkamaan elämää tilanteessa, jonka päättymistä ei näe?

Khawla vastaa tavalla, joka pysäyttää minut.

”Olemme kuin koneita.”

Hän kertoo, että omat tunteet ja oma olo työnnetään syrjään, jotta pystytään jatkamaan. Se on tärkeä muistutus siitä, kuinka helposti ulkopuolelta katsottuna toimintakyky voidaan tulkita hyvinvoinniksi.

Ihminen voi nousta aamulla sängystä, käydä töissä, huolehtia perheestään ja auttaa muita. Voi nauraa ystävän kanssa, tehdä ruokaa ja hoitaa päivittäiset velvollisuutensa. Ja olla samaan aikaan valtavan kuormittunut.

Kriisin keskellä tunteiden sivuun siirtäminen voi olla välttämätön selviytymiskeino. Kun vaara on todellinen ja arjen on jatkuttava, ei aina ole vaihtoehtoja. On pakko jatkaa.

Kun kysyn Khawlalta, mikä kaikessa on vaikeinta, hän ei nimeä yksittäistä tapahtumaa. Hän nimeää epävakauden: sen, ettei voi kokea olevansa turvassa eikä ole paikkaa, joka tuntuisi täysin turvalliselta.

Ehkä juuri siinä on yksi pitkittyneen kriisin raskaimmista puolista. Kun vaikealle tilanteelle ei ole näkyvissä loppua ja uhka on edelleen todellinen, jatkuvaa valmiustilaa ei voi vain kytkeä pois päältä.

Arki jatkuu samalla kun on oltava valmis jättämään kotinsa. Kun pakattu laukku odottaa lähtöä, myös osa ihmisestä elää jatkuvassa lähtövalmiudessa.