Kun auttajakin elää sodan keskellä
”Olen elänyt monien sotien läpi. Tämä on pahin.”
Näin sanoo Beit Atfal Assumoudin (BAS) johtaja Kassem Aina, kun istumme yhdessä autossa matkalla Bekaasta Beirutiin. Kassem on ollut mukana järjestön työssä 50 vuoden ajan. Hän on elänyt Libanonin sisällissodan, 1980-luvun leirien sodat sekä useita Israelin ja Libanonin välisiä konflikteja. Hänellä on pitkä perspektiivi siihen, mitä sota tekee ihmisille ja yhteisöille.
Silti hän kuvaa nykyistä tilannetta vaikeammaksi kuin aiempia sotia tai konflikteja. Yksi keskeinen syy on se, ettei sota todellisuudessa ole ohi. Vaikka tulitauosta puhutaan, iskut jatkuvat ja tulevaisuus on epävarma. Ihmiset eivät tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai milloin he voisivat jälleen tuntea olevansa turvassa.
”Tämä on ollut kaikkein vaikeinta”, Kassem sanoo.
Kassemin mukaan kyse ei ole vain pommituksista ja niiden aiheuttamista tuhoista. Pitkittynyt sota ja turvattomuus ulottuvat lähes kaikille elämänalueille. Ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa, osa useita kertoja. Työmahdollisuudet ovat entisestään vähentyneet. Perheillä on vaikeuksia löytää paikkaa, jossa asua, ja selvitä jokapäiväisistä menoista. Sairaudetkaan eivät odota sodan päättymistä. Syöpää sairastavat tarvitsevat hoitoa, dialyysipotilaat dialyysiä ja lapset edelleen ruokaa, turvaa ja koulutusta.
Koulutuksen merkitys nousi esiin myös keskusteluissamme BAS:n johtajien valmennuksissa. Koulutus on tärkeää pääomaa: se luo mahdollisuuksia ja ylläpitää toivoa tulevaisuudesta. Samalla huoli palestiinalaispakolaisten koulutusmahdollisuuksista on kasvanut. UNRWA, jonka koulutus- ja muista peruspalveluista palestiinalaispakolaiset Libanonissa ovat vahvasti riippuvaisia, kärsii vakavasta ja pitkäkestoisesta rahoitusvajeesta. Kun avun tarve samaan aikaan kasvaa, paine koulutuksen ja muiden keskeisten palvelujen turvaamiseksi on suuri.
Beit Atfal Assumoud toimii Libanonissa palestiinalaispakolaisten parissa ja auttaa myös köyhiä libanonilaisia. Järjestö pyrkii tukemaan erityisesti kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia perheitä. Kaikkia ei valitettavasti pystytä auttamaan. Kassem sanoo sen suoraan. Varoja ja resursseja ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Sen hyväksyminen on vaikeaa, kun avun tarve ympärillä on valtava.
Auttajien asema on erityisen vaikea myös toisesta syystä: he eivät katsele kriisiä sen ulkopuolelta. Iso osa BAS:n työntekijöistä elää ja asuu samoissa yhteisöissä ja pakolaisleireillä kuin ihmiset, joita he auttavat. Osa työntekijöistä on joutunut itse pakenemaan kodeistaan, jotkut useamman kerran. Toiset ovat menettäneet kotinsa kokonaan.
”Sota ja ihmisten hätä vaikuttavat syvästi myös heihin. He ovat ihmisiä”, Kassem sanoo. Lause on yksinkertainen, mutta se pysäyttää.
Puhumme usein auttajista ihmisinä, jotka tulevat paikalle silloin, kun jotakin tapahtuu. He auttavat, tukevat ja kannattelevat. Sitten he palaavat omaan turvalliseen arkeensa. Mutta mitä tapahtuu, kun auttajalla ei ole paikkaa, johon palata turvaan? Entä silloin, kun täysin turvallista paikkaa ei oikeastaan ole kenelläkään?
BAS on pitänyt palvelut toiminnassa myös sodan aikana. Lapsille ja perheille on järjestetty mahdollisuuksien mukaan päivähoitoa, harrastustoimintaa ja mielenterveyspalveluita. Samalla järjestö on pyrkinyt pitämään huolta omista työntekijöistään.
Kassem kertoo, kuinka he kävivät tapaamassa työntekijöitä ja yhteisön jäseniä, jotka olivat jääneet leireille. Aina ei ollut mahdollista ratkaista ongelmia. Aina ei ollut rahaa tai muita resursseja annettavaksi. Turvaakaan ei voinut tarjota. Joskus mentiin vain tapaamaan työntekijöitä, istuttiin yhdessä ja juotiin teetä. Oltiin yhdessä.
Auttaminen ymmärretään helposti tekemiseksi. Haluamme korjata tilanteen, löytää ratkaisun tai ainakin sanoa jotain, mikä helpottaa. Pitkittyneen turvattomuuden ja sodan keskellä monet ongelmat ovat kuitenkin sellaisia, ettei yksittäinen ihminen tai järjestö pysty niitä ratkaisemaan. Silloin jostakin paljon pienemmästä voi tulla syvästi merkityksellistä: siitä, ettei toista jätetä yksin. Siitä, että yhteisö pysyy jäsentensä rinnalla myös silloin, kun ratkaisuja ei ole.
Tilanne ei ole ohi. Vaikka tulitauko on voimassa, ihmiset elävät edelleen epävarmuudessa. Erityisesti Etelä-Libanonissa Israelin drooneista on tullut osa ihmisten jokapäiväistä äänimaisemaa. Kassem kuvaa niiden olevan taivaalla joka päivä, joskus jatkuvasti. Myös aseellisia iskuja ja pommituksia tapahtuu edelleen.
Droonien ääni ja läsnäolo varjostivat myös omaa vierailuani. Voimakkaimmin kuulin ne vieraillessani pakolaisleireillä Beirutissa ja Etelä-Libanonissa. Pohjois-Libanonissa en niitä kuullut. Ääni on yksitoikkoista surinaa, mutta sen merkitys on kaikkea muuta kuin neutraali. Drooni muistuttaa siitä, että joku tarkkailee taivaalta ja että isku voi tulla milloin tahansa. Se viestii, että et ole turvassa.
Kassem kuvaa taivasta tavalla, joka jäi mieleeni: ”Taivas kuuluu heille.”
Kun kysyn Kassemilta palestiinalaisten tulevaisuudesta, koko työuransa muiden auttamiselle omistaneen noin 80-vuotiaan miehen vastaus on tällä kertaa kaukana optimistisesta. Hän puhuu rauhan ja oikeudenmukaisuuden tarpeesta sekä palestiinalaisten oikeudesta turvallisuuteen, perustavanlaatuisiin ihmisoikeuksiin ja tulevaisuuteen. Juuri nyt hänen on kuitenkin vaikea nähdä, miltä tuo tulevaisuus voisi näyttää.
Tämä ristiriita on yksi niistä asioista, joita olen oppinut työssäni Libanonissa. Toivo ei aina tarkoita uskoa siihen, että kaikki järjestyy. Joskus toivo tarkoittaa toimintakyvyn säilyttämistä tilanteessa, jossa ei aidosti tiedä, järjestyvätkö asiat tai miten ne ylipäätään voisivat järjestyä.
Se tarkoittaa sitä, että BAS toimintakeskusten ovet avataan aamulla uudelleen lapsille ja perheille. Sitä, että sosiaalityöntekijät jalkautuvat pakolaisleirien kujille ja koteihin tapaamaan ihmisiä. Sitä, että autetaan niitä perheitä, joita pystytään auttamaan, samalla kun joudutaan hyväksymään, ettei kaikkia voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Sitä, että tuetaan vakavasti sairasta ihmistä tai lasta, joka on menettänyt vanhempansa. Sitä, että mennään tapaamaan työntekijää, jonka koti on tuhoutunut. Ja sitä, että tuetaan työntekijöitä, jotka jatkavat muiden auttamista samalla, kun elävät itse turvattomuuden keskellä.
Istutaan alas, juodaan teetä ja ollaan yhdessä. Välitetään toiselle ihmiselle yksinkertainen viesti: me olemme yhä täällä. Emme jätä sinua yksin.
Kun kysyn Kassemilta, mitä hän haluaisi suomalaisten ymmärtävän, hänen viestinsä on yksinkertainen: ”Älkää unohtako meitä. Jatkakaa rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolustamista.”
Ehkä juuri sitä toivo on. Ei varmuutta siitä, että huominen on parempi, vaan päätös toimia tänään tavalla, joka pitää paremman huomisen mahdollisena.