Sosiaalityö sodan keskellä

Azima-hankkeen sosiaalityöntekijät toimivat poikkeuksellisen vaativissa ja kuormittavissa olosuhteissa. He tukevat ihmisiä, jotka ovat sodan vuoksi joutuneet jättämään kotinsa ja elävät epävarmuuden, pelon ja menetysten keskellä. Palestiinalaiset ovat Libanonissa jo valmiiksi pakolaisasemassa, ja monien kodit sijaitsevat tiiviisti asutuilla leireillä, joissa elinolosuhteet ovat hyvin karut.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat syventäneet ahdinkoa entisestään. Israelin antamat evakuointikäskyt ovat pakottaneet yli miljoona ihmistä liikkeelle Libanonissa. Monet sosiaalityöntekijät ovat itsekin joutuneet jättämään kotinsa. Evakuoinnit toistuvat, vaikka kaikilla ei ole todellisia mahdollisuuksia lähteä: kulkuneuvoja tai turvallista paikkaa ei ole. Myöskään alueet, joihin ihmisiä ohjataan, eivät ole turvallisia. Turvattomuus seuraa mukana kaikkialle.

Tästä huolimatta työntekijät jatkavat yhteisönsä auttamista. He tarjoavat psykologista tukea. He pyrkivät lievittämään lasten ja aikuisten stressiä, tukemaan tunteiden ilmaisua ja vahvistamaan turvallisuuden tunnetta. Sosiaalityöntekijät ja vapaaehtoiset järjestävät psykososiaalista tukea naapurustoissa ja leireillä sekä harrastustoimintaa, joka auttaa vähentämään stressiä ja ahdistusta. Toiminnan tavoitteena on ylläpitää turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Tämä luo tilanteen, jossa auttajat ja autettavat jakavat saman todellisuuden.

Sosiaalityöntekijöiden asemaa voidaan tarkastella kaksoisroolin kautta: he ovat samanaikaisesti sekä kriisin kokijoita että ammatillisia auttajia. Tämä lisää merkittävästi psyykkistä kuormitusta. Tavallisesti kriisityössä ammattilaisella on etäisyyttä tilanteeseen, mikä tukee oman vireystilan säätelyä ja turvallisuuden tunteen säilymistä. Tässä tilanteessa tuo etäisyys puuttuu.

Kun oma turvallisuuden tunne horjuu, hermosto voi jäädä jatkuvaan valppaustilaan. Pitkittynyt uhka kuormittaa sekä kehoa että mieltä ja voi ilmetä esimerkiksi univaikeuksina, keskittymisvaikeuksina, emotionaalisena kuormittuneisuutena sekä toivottomuuden ja hallinnan menetyksen tunteina. Samalla työntekijöiltä odotetaan kykyä tarjota rauhaa ja vakautta muille sekä luoda mahdollisimman turvallinen tila ihmisille, jotka elävät hädän keskellä.

Jaettu kokemus voi lisätä empatiaa ja syventää kohtaamista. Tässä tilanteessa keskeistä on kuitenkin se, että kriisin kokemus ei ole menneisyydessä vaan se tapahtuu juuri nyt. Kun traumaattinen tapahtuma on kesken, siihen ei ole syntynyt riittävää etäisyyttä, ja toisten kokemusten kohtaaminen voi aktivoida omia reaktioita entistä voimakkaammin. Tämä ei estä työn tekemistä, mutta edellyttää jatkuvaa oman turvallisuuden tunteen ja vireystilan säätelyä. Se kuluttaa voimavaroja.

Työntekijöillä on kokemusta pitkittyneistä kriiseistä, mutta nykyinen sotatilanne asettaa kaikki hengenvaaraan. Kriisi koskettaa koko maata, eikä fyysistä turvapaikkaa ole. Pitkittynyt epävarmuus ja jatkuva pelko vaikeuttavat palautumista ja kuormittavat hermostoa eri tavoin kuin yksittäinen kriisitilanne.

Azima-hankkeen sosiaalityöntekijät työskentelevät äärimmäisissä olosuhteissa, joissa auttamisen ja selviytymisen rajat limittyvät. Haastavassa tilanteessa heitä auttaa hyvä johtaminen, työntekijöiden keskinäinen tuki, koulutus stressinsäätelykeinoihin sekä oma sosiaalinen verkosto. He osoittavat poikkeuksellista sitkeyttä ja kykyä mukautua sekä jatkaa työtään erittäin vaikeista olosuhteista huolimatta.

Psykologi Nina Lyytinen, teksti kirjoitettu 18.3.2026
Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry