Tilanne Libanonissa: kun lähteminen ei ole valinta
Maailman tilanne huolestuttaa. Tällä hetkellä erityisesti Libanon, koska siellä elää ystäviäni ja yhteistyökumppaneitani.
Tarkoitukseni oli lähteä viikon päästä sunnuntaina hankematkalle Libanoniin. Koulutan ulkoministeriön rahoittamassa Azima-hankkeessa sosiaalityöntekijöitä, jotka työskentelevät pakolaisleireissä. Matkan suunniteltu toteutuminen on kuitenkin ollut jo useamman viikon ajan epävarmaa. Elätin silti toivoa, että tilanne muuttuisi ja pääsisin matkaan. Mutta tilanne Libanonissa eskaloitui eikä ihmisillä ole enää turvaa. Etelästä on liikkunut suuria määriä ihmisiä kohti pohjoista. Ihmiset majoittuvat leireihin, kaduille, minne vain pääsevät. Libanonissa yli miljoona ihmistä on joutunut jättämään kotinsa.
Kun arki täyttyy epävarmuudesta, pelosta ja selviytymisestä, ei ihmisellä ole kapasiteettia oppia uutta. Energia menee siihen, mikä on välttämätöntä. Palestiinalaispakolaisleireissä arki on nyt sitä, että turvataan niiden ihmisten selviytymistä, jotka ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Arjessa tämä tarkoittaa perustarpeiden turvaamista. Sitä, että ihmisillä olisi edes katto tai pressu pään päällä suojaamassa sateelta. Että olisi jotakin lämmintä suojaamassa tuulelta. Että olisi ruokaa.
Olen yhteydessä yhteistyökumppaneihini ja ystäviini lähes päivittäin. Moni on kuvannut tilannetta pahimmaksi, mitä on koskaan kokenut. He kertovat väsymyksestä ja turtumisesta. Osa saa vielä nukuttua. He kuvaavat, että pommitusten ja droonien ääniin tottuu, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Pommitusten äänet eivät aina enää herätä. Ihmisten julmuuteen ja pahuuteen ei sen sijaan totu. Se herättää monenlaisia tunteita.
Vaikka tilanteeseen alkaa tottua, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sillä olisi streessaavia vaikuttuksia. Päinvastoin. Keho on jatkuvassa valmiustilassa. Hermostoa säädellään koko ajan. Moni elää sietoikkunan äärirajoilla tai sen ulkopuolella.
Olen oppinut libanonilaisilta ja palestiinalaisilta, ettei epätoivoon jäädä jumiin, vaan toimijuutta pyritään ylläpitämään arjen rutiinien, toisten auttamisen ja yhteisöllisyyden kautta.
Itsekään en jää odottamaan passiivisesti. Teen uusia suunnitelmia. Käytän työmatkaan varatun ajan toisin. Aion irrottautua arjen rutiineista, viettää aikaa läheisten kanssa ja tehdä itselleni palauttavia asioita kuten liikkua ja levätä.
Koska myös konfliktin seuraaminen läheltä kuormittaa. Epävarmuus, yhteydenpito ja jatkuva tilanteen seuraaminen vievät voimia.
Siksi annan itselleni luvan pysähtyä.
Ajattelen, että näin mahdollistan sen, että kun matka taas toteutuu, minulla on voimia tehdä työtä ja olla läsnä. Toivon, että se tapahtuu pian. Kun perustarpeet on turvattu, ihmiset tarvitsevat myös psykososiaalista tukea.
Olen tällä hetkellä kiitollinen siitä, että saan elää maassa, jossa koen oloni turvalliseksi.
Ja samalla ajattelen niitä, joille turvallisuus ei ole itsestäänselvyys.
Sen olen työssäni oppinut: toivoa voi pitää yllä, vaikka kaikki ympärillä horjuu.
Matka ei peruunnu.
Se siirtyy.