Myötätuulta purjeisiin
Jostain syystä olen viime viikkoina kuunnellut yhä uudelleen Rauli Badding Somerjoen Laivat-kappaletta. En ole purjehtija enkä muutenkaan erityisesti vesillä liikkuva ihminen. Silti kappale on jäänyt soimaan mieleeni.
Erityisesti ajatus myötätuulesta on pysäyttänyt.
Uusin kirjani traumoista, toipumisesta ja toivosta on loppusuoralla. Viimeisiä korjauksia tehdään ennen kuin käsikirjoitus lähtee taittoon. Takana on valtava määrä työtä, ja juuri nyt huomaan käyväni läpi lähes koko tunteiden kirjon.
On helpotusta siitä, että työ alkaa olla tehty. On onnistumisen hetkiä, jolloin luen tekstiä ja ajattelen: tämä on hyvä. Tässä onnistuimme sanomaan jotakin olennaista selkeästi ja ymmärrettävästi.
Hetkeä myöhemmin mieleen hiipii epävarmuus. Olisiko tämän voinut tehdä vielä paremmin? Olisiko pitänyt lukea enemmän, haastatella vielä yhtä ihmistä, tarkistaa vielä yksi asia? Niin paljon jää väistämättä pois. Yhteen kirjaan ei voi mahduttaa kaikkea, vaikka kuinka haluaisi.
Sitten tulee pelko. Mitä tapahtuu, kun kirja ei enää olekaan vain meidän käsissämme, vaan muut lukevat sen? Miten se otetaan vastaan? Olemmeko onnistuneet olemaan riittävän tarkkoja ja samalla kirjoittamaan vaikeista asioista tavalla, joka tekee oikeutta ihmisten kokemuksille?
Ja välillä tulee puhdas turhautuminen. En enää ikinä kirjoita kirjaa. Miksi ihmeessä teen tätä? Tässä on aivan valtavasti työtä.
Kunnes taas muistan, miksi.
Tuleva kirja on minulle monella tavalla erityisen merkityksellinen. Siihen kietoutuu vuosien työ kriisien ja traumojen parissa. Mukana on Libanonin matkoillani tekemiäni haastatteluja sekä palestiinalaispakolaisten ja libanonilaisten kokemuksia. Mukana on kollegoiden ja muiden asiantuntijoiden näkemyksiä, tutkittua tietoa sekä käytännön työssä vuosien varrella kertynyttä ymmärrystä.
Kirjoittajakollegani Kirsi Peltosen kanssa olemme olleet hyvin herkkien aiheiden äärellä. Olemme saaneet kuulla ihmisten kertomuksia hetkistä, jolloin elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Menetyksistä, järkyttävistä tapahtumista ja vaikeista kokemuksista, mutta myös selviytymisestä, toivosta ja siitä, kuinka elämä voi vähitellen rakentua uudelleen.
Ehkä juuri siksi tämän kirjan valmistuminen herättää niin paljon tunteita.
Ehkä tässäkin auttaa se, että tunnistan ristiriitaisten tunteiden kuuluvan merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä merkityksellisempi asia meille on, sitä enemmän sen äärellä voi olla samanaikaisesti läsnä iloa ja pelkoa, epävarmuutta ja helpotusta, innostusta ja haikeutta.
Valmiiksi saaminen tarkoittaa myös luopumista. Jossain vaiheessa on lopetettava korjaaminen ja hyväksyttävä, ettei täydellistä kirjaa ole olemassa. On vain se kirja, jonka olemme näillä tiedoilla, kokemuksilla ja ymmärryksellä pystyneet tässä hetkessä kirjoittamaan.
Sen jälkeen se täytyy uskaltaa päästää irti.
Kun oma työ alkaa olla tehty, ei voi enää hallita sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirja lähtee maailmalle ja kohtaa lukijansa. Voin vain toivoa, että se löytää niiden ihmisten luo, jotka tarvitsevat sen tietoa, tarinoita tai ehkä ennen kaikkea toivoa.
Olen myös kiitollinen siitä, että olemme saaneet mahdollisuuden tehdä tämän kirjan. Kiitos Tammelle siitä, että kirja saa syntyä ja päästä aikanaan lukijoidensa käsiin, sekä Suomen tietokirjailijat ry apurahasta, joka on osaltaan mahdollistanut kirjoitustyön.
Kirjoittaminen vaatii hyviä istumalihaksia ja paljon omaa aikaa, mutta yksin kirjoja ei tehdä.
Matkalla tarvitaan ihmisiä, jotka uskovat kirjaan, jakavat tietoa ja tarinoitaan sekä tukevat ja kannustavat matkan varrella.
Ja ehkä juuri nyt, aivan tämän matkan loppusuoralla, tarvitsen hieman myötätuulta purjeisiini.
Lue lisää tulevasta kirjastamme Trauma, toivo ja toipuminen – Kun eilinen elää tänään Tammen sivuilta